Toivo Mäkynen ja Christer Granskog – Hoasin kehittämisestä tuli sydämen asia

Tässä Hoas opiskelijaelämän sydämessä -artikkelisarjassa Hoasin vaikuttajat vuosien varrelta kertovat säätiön vaiheista vuodesta 1969 nykypäivä. Tämän artikkelin voit myös kuunnella ääneen luettuna. Audioversioon pääset artikkelin lopusta.

Toivo Mäkysen ja Christer Granskogin puheenjohtajuuskaudella Hoas-laiva oli selvinnyt pahimmista myrskyistä tyvenemmille vesille, mutta vaikuttamistyö jatkui luottamuksen rakentamisena.

Mäkynen toimi vuosina 1977 – 85 säätiön hallituksen puheenjohtajana ja Granskog saman ajan varapuheenjohtajana. Molemmat ovat Otaniemessä diplomi-insinööreiksi opiskelleita miehiä, joille opiskelijoiden asumisahdinko oli tullut tutuksi opiskeluaikana.

– Asuin TKY:n asunnossa ja toimin jossain vaiheessa myös asuntojen isännöitsijänä. Kun tulin valituksi Hoasin hallitukseen, tiesin kokemuksen myötä, miten hommaa pitää viedä eteenpäin. Kyllä siitä tuli sellainen sydämen asia, että opiskelijoille pitää saada asuntoja, koska niistä oli huutava pula, muistelee Mäkynen.

Hallitus toimi tiiviissä yhteistyössä toimitusjohtaja Paavo ”Pave” Jauhiaisen kanssa. Yhteistyön peruspiirteet tulivat tutuiksi heti kättelyssä.

– Muistan elävästi ensimmäisen tapaamisemme, kun TKY:n porukka kutsuttiin Paven kuuluisaan Munkkiniemen saunaan. Vastaan tuli pelottavan iso jätkä, varsinainen renesanssiruhtinas saunatakissa. Siinä kiteytyi hyvin Paven peruspiirteet, naurahtaa Granskog.

Munkkiniemen saunan lisäksi Hoasin toiseksi tärkeäksi paikaksi muodostui Itä-Pasilan toimiston sauna, jonka käyttöä päätöksentekopaikkana helpotti se, että kaikki toimijat Hoasin hallinnossa olivat miehiä. Myös ylioppilaskunnan hallituksissa istui tuolloin vain miehiä. Ajankuva oli sellainen, kuten Granskog asian ilmaisee. Tasa-arvokysymykset nousivat esiin Hoasissakin vasta myöhemmin.

– Siellä saunan lauteilla sondeerattiin monta asiaa hallituksen kesken. Kerran vieraana oli myös pääministeri Lipponen. Pave pystyi sosiaalisena ihmisenä luomaan suhteita joka puolelle, toteaa Mäkynen.

Jauhiaisen johdolla luotiinkin tiiviitä suhteita poliitikoihin ja virkamiehiin erilaisissa tapaamisissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

– Pave rakensi muun muassa erilaisilla reissuilla sosiaalista verkostoa ja integroi samalla hallitusta Hoas-henkeen ja omiin ajatuksiinsa. Kyllä sitä yhtenäisyyttä tarvittiinkin, sillä Hoasin matka oli erityisesti 70-luvulla täynnä vaikeuksia ja taisteluita vuokraboikotteineen. Silloin tarvittiin porukkaa, joka pitää hommaa kasassa myrskyn keskellä, kun vuokrat nousivat samaa tahtia taistolaisuuden kanssa, muistelee Granskog.

Jauhiaisen taktiikka myös pelasi. Hallitukset toimivat hämmästyttävän yhtenäisesti, vaikka ympärillä kuohui voimakas poliittinen jakautuneisuus erityisesti opiskelijamaailmassa. Vuokraboikotit olivat päätyneet aatteellisen toiminnan käsikassaraksi, jonka taloudellisia jälkiä korjattiin säätiössä vuosikausia.

– Huolimatta poliittisista taustaryhmistä, meillä oli hallituksessa selvä yhteinen päämäärä eli opiskelija-asuntojen lisääminen kohtuuhinnoin ja hyville paikoille. Toki meillä oli sisäisiä erimielisyyksiä varsinkin äärivasemmiston kanssa erityisesti asukasdemokratiasta ja vuokratasosta. Asukasdemokratiaa vietiin kyllä eteenpäin, mutta vuokrille ei ikävä kyllä voitu tehdä mitään, koska taloudelliset velvoitteet piti hoitaa, toteaa Mäkynen.

Politikointi näkyi 70-luvun puolivälissä enemmän Hoasin valtuuskunnan kuin hallituksen toiminnassa. Molemmat miehet antavatkin kiitosta Jorma Elorannan toiminnalle todella myrskyisän valtuuskunnan puheenjohtajana.

Vaikka taistolaisuus oli jo 70-luvun loppupuolella lientynyt, muut ongelmat jatkuivat entisellään. Tontteja ja rahoitusta oli yhä vaikea saada.

– Luottamusta ja ymmärrystä opiskelijoiden asiaan rakennettiin vuosien saatossa. Luottamuksen lisääntyessä tonttejakin alkoi pikkuhiljaa kunnista löytyä, mutta valitettavan usein ne olivat etäällä joukkoliikenteen reiteistä. Periaatteessa kaikki suhtautuivat jo tuolloin opiskelija-asumiseen myötämielisesti, mutta tonttipolitiikassa se ei vielä näkynyt, harmittelee Mäkynen, joka oli puheenjohtajakaudellaan myös kokoomuksen kansanedustaja vuosina 1979 – 83.

Yksi syy nihkeään tonttipolitiikkaan saattoi olla se, että opiskelijat eivät olleet potentiaalisia äänestäjiä. Opiskelijat saivat muuttaa kirjansa opiskelupaikkakunnalle vasta vuoden 1994 kotipaikkalain muutoksen jälkeen.

Mäkysen ja Granskogin puheenjohtajuuskauden alussa Mec-rastor totesi raportissaan, että Hoasin toiminta on periaatteessa terveellä pohjalla, mutta säätiöllä on epäedullinen rahoitusrakenne.

– Omaa pääomaa ei ollut, joten eihän sen rahoitusrakenne tosiaankaan ollut hääppöinen. Valtion tuki saatiin lopulta jossain vaiheessa kirjata omaksi pääomaksi, mikä hieman helpotti tilannetta. Rahoitus aiheutti silti joka vuosi paljon päänvaivaa, muistelee Granskog, mutta näkee asiassa myös hopeareunuksen.

– Kun mietitään Hoasin tarinaa, niin onhan se aika kaunis sikäli, että peruspääoma oli aluksi 9000 markkaa eikä säätiöllä ollut tontin tonttia. Täysin tyhjästä saatiin synnytettyä ammattimaisesti toimiva rakennuttajaorganisaatio, myhäilee Granskog.

Lisärahoitusta toimintaan haettiin myös perustamalla muun muassa kiinteistöhoito- ja it-tytäryhtiöt.

– Tuolloin mietittiin, että miksi ostaa toimintoja ulkopuolelta, kun voidaan hoitaa ne itse. Ajatuksena oli, että kustannussäästöjen lisäksi saadaan kehitettyä tehokkaammin omia toimintoja. Jälkikäteen voi todeta, että ehkä olisi pitänyt laajentaa toimintaa Hoasin ulkopuolelle, jotta homma olisi ollut kannattavampaa, pohtii Mäkynen.

– Tytäryhtiöiden menestyminen olisi tosiaan vaatinut kasvua ja myös erikoistumista ainakin it-alalla, jossa Hoas oli aluksi jopa edelläkävijä, lähes startupin omainen toimija. Sitten resurssit kävivät vähiin ja pikkuhiljaa jäätiin uusien toimijoiden jalkoihin. Lisäpanostus olisi ollut riskialtista, joten lopulta oli varmasti hyvä asia, että it-yhtiöistä luovuttiin, toteaa Granskog.

Lisävoimaa vaikuttamiseen haettiin puolestaan perustamalla opiskelija-asumisen toimijoiden yhteistyöelimeksi Suomen Opiskelija-asunnot SOA Oy vuonna 1982.

– SOA oli opiskelija-asuntoyhteisöjen valtakunnallinen yhteistyöelin ja kokoonnuimme kerran tai kaksi vuodessa keskustelemaan asioista. Tavoitteena oli, että opiskelija-asuntojen tuottajat voisivat esiintyä yhtenäisesti tontti- ja rahoitusasioissa ja saada sitä kautta vääntövoimaa. Meidän toimintakaudellamme se toimikin ihan mallikelpoisesti, toteaa Mäkynen, joka toimi jonkin aikaa myös SOA Oy:n hallituksen puheenjohtajana.

Hoas irtautui SOAsta Jorma Vanhasen toimintakaudella, mutta liittyi uudelleen sittemmin yhdistykseksi muutettuun SOAan vuonna 2007.

Mäkysen ja Granskogin toimintakauden päättyessä vuonna 1985 rahamarkkinat vapautuivat ja helpottivat myös Hoasin asuntotuotannon rahoitustilannetta. Myös kuntien suhtautuminen opiskelija-asumiseen muuttui positiivisempaan suuntaan, mikä alkoi näkyä tonttipolitiikassa. Opiskelijapoliittinen tilannekin oli rauhoittunut täysin.

– Hoas oli aikuistunut ja teini-iän turbulenssivaihe oli ohitettu. Säätiö oli tullut osaksi järjestelmää ja oli saanut niin kaupunkien, valtion kuin myös rahoittajien hyväksynnän, kiteyttää Granskog tilanteen. Mäkynen puolestaan korostaa virkamiesten roolia.

– Ei riittänyt, että poliitikot saatiin samanmielisiksi. Ennen kaikkea virkamiehet piti saada ymmärtämään Hoasin tarpeellisuus ja toimimaan säätiön kannalta oikein.

Nyky-Hoasin toiminnasta vanhat puheenjohtajat ovat perillä muun muassa kunniapuheenjohtajien illallisten sekä median myötä.

– Tonttipolitiikkaa on hyvällä tolalla, soluasunnoista päästään pikkuhiljaa eroon samoin kuin huonomman sijainnin kohteista. Toiminnalla ei pitäisi olla isoja uhkakuvia, toteaa Mäkynen ja myös Granskog arvioi, että tulevaisuuden toiminnan perusedellytys on kunnossa, kun tontteja on saatu erinomaisen keskeisiltä paikoilta.

Teksti: Päivi Karvinen
Kuvat: Mikko Käkelä

Hoas opiskelijaelämän sydämessä -artikkelisarjan kaikki jaksot